Avainsana-arkisto: onnellisuus

Kauniimpi maailma

Muutama vuosi sitten kävimme opiskeluporukalla katsomassa Kansallisteatterissa Pirkko Saision kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tunnottomuus. Tarkkaan en enää juonta muista, mutta näytelmä kertoi perheestä. Ihmisistä, jotka olivat onnettomia, kiroilivat, huusivat toisilleen ja pettivät toisiaan. Kyyneleet eivät olleet kaukana, olin koko esityksen ajan todella ahdistunut. Esityksen päätyttyä porukastamme kaikki olivat aivan haltioissaan: ”voi, miten se oli upea”, ”se oli aivan totta, juuri tuollaistahan elämä ja arki on”, ”todella hyvin käsitelty ihmisten sisäisiä tunteita ja arjen kokemusta”. Olin äimistynyt. Miten kukaan voi pitää tuosta? Miten kukaan voi lähteä tuollaisesta näytöksestä hymyillen ja tyytyväisenä? Eikö kukaan muu huomannut tilanteessa mitään outoa? Onko kenenkään arki oikeasti tuollaista? (Tiedän kyllä että on, mutta onko se mikään syy olla innoissaan?)

En pidä nykytaiteesta kovinkaan paljon,vaikka toki siinäkin on viehättävät ja hauskat puolensa. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä nykytaiteen näyttelyissä saattaa nähdä. Tate Modernissa Lontoossa olin pakotettu kulkemaan huoneen läpi, jossa näytettiin videokuvaa teini-ikäistä tytärtään pahoinpitelevästä naisesta. Yleisö tuijotti lumoutuneena. Minä kiiruhdin pois. Moni sanoo, että siihen tottuu, kuten tottuu kauhuelokuviinkin ja raakoihin sotakuvauksiin. Onko väkivalta, henkinen tai fyysinen, sitten tottumisen arvoinen asia? Onko se jonkinlainen itseisarvo, joka kuuluu nykytaiteeseen ja -viihteeseen, eikä taide ole taidetta, jos siinä ei kuvata tämän päivän raadollisimpia puolia?

Minun mielestäni maailma on kaunis ja ihmeellinen paikka, ainakin minun oma maailmani on. Olen toki realisti, en kuvittele ympäröivää maailmaa auvoisaksi satumaaksi. Seuraan uutisia, luen lehtiä, en sulje silmiäni. Mutta miksi minun pitäisi tehdä omasta maailmastani ja mielikuvituksestani ruma ja arkinen? En halua käyttää aikaani taiteeseen tai viihteeseen, joka esittää maailman ja ihmisen toivottomana, vastenmielisenä ja vihamielisenä asiana. En halua katsella tv-ohjelmaa juopottelevista, pettävistä ja toisiaan loukkaavista ihmisistä, kun on niin paljon miellyttävämpiä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Täydelliset Naiset ja Sinkkuelämää-sarja esittävät maailman perin vastenmielisenä paikkana.

Maailma ON todella kiinnostava paikka. Minä katselen sitä avoimin silmin, ihmettelen, ihailen. Haluan tietää joka päivä hieman lisää. En koe arkeani yksitoikkoiseksi enkä toisia ihmisiä pahoiksi. Tieten tahtoen en siis halua lannistaa itseäni! Ehkäpä alussa kuvailemani opiskelutoverini olivat jo sen tehneet, jollain tasolla. Olimme kaikki hieman yli 20-vuotiaita, juuri yliopisto-opintomme aloittaneita. Olivatko hekin jo tottuneet tietynlaiseen arjen rumuuteen niin, etteivät osanneet enää suhtautua kriittisesti Saision Tunnottomuuden tapaiseen ihmiskuvaan?

”Kun mikään ei enää tunnu miltään”, kuvailtiin Helsingin Sanomissa Tunnottomuuden teemaa. Se on ehkä se tärkein asia, jota haluan loppuikäni välttää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): taide, yleistä pohdintaa

Alku

En käsittele blogissani mitään tiettyä aihetta. En ole nuori äiti, en osaa kunnolla käsitöitä, en seuraa trendejä enkä rakenna omaa ihanaa kotia. En halua vuodattaa tänne mitään suurta maailmantuskaa. En ole poliittinen tai uskonnollinen intoilija, vaikka molemmista aiheista kyllä mielipiteitä löytyy. 

Se, missä olen hyvä, on elämästä nauttiminen. Osaan hidastaa, olla ahkera, säästää, tuhlata. Olen mieluummin köyhä kuin kiireinen. Mielestäni humiseva kuusimetsä on ihan yhtä lailla realismia kuin löyhkäävä sikolättikin (epäsuora lainaus L.M. Montgomeryltä). Kulutan rahani mieluummin matkusteluun kuin vaatteisiin. Rakastan menneisyyttä suuresti, mutta uskon palavasti tulevaan. 

Mitä sitten teen? Opinnot vievät jonkin verran aikaa. Talvisin teen kouluissa sijaisuuksia. Luen paljon, erityisesti klassikoita, vanhoja tyttökirjoja, luonnontieteitä, historiaa, kansanperinteitä, teologiaa. Valokuvaan, puuhailen, laitan hyvää ruokaa. Tykkään kierrellä kirppareilla ja antikvariaateissa. Matkustelen jonkin verran, mutta välttelen turistikliseitä. Seikkailen Helsingin kantakaupungin sisäpihoilla ja tutkin ohikulkijoiden kasvoja. Kaikista näistä asioista kerron tässä blogissa, samalla pohtien kuinka elämästä voisi tehdä vielä tätäkin parempaa, kiinnostavampaa, yksinkertaisempaa ja jännittävämpää. 

Ja muuten, mistä keksin tuon nimen? Sain mummolta perinnöksi emalisen kahvipannun, joka oli lapsena suosikkini ja jatkuva ilonaiheeni. Ennenkuin tiesin sen oikean nimen, kutsuin sitä vain iloiseksi inkvisitioksi (nyt tiedän sen olevan Ritari-mallistoa). Sitä paitsi olen teologi, ja keskiaika kiinnostaa kovin. En käy tässä harhaoppisia tuomitsemaan, mutta pohdin erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä, elämäntapoja ja maailmankuvia. Iloinen siksi, etten ota mitään ainakaan liian vakavasti. Hyvin tässä maailmassa kuitenkin käy.

Iloinen Inkvisitio / Ritari

Iloinen Inkvisitio / Ritari

Jätä kommentti

Kategoria(t): yleistä pohdintaa