Kauniita kansia

Rakastan kirjoja, erityisesti vanhoja ja kauniita. Toki sisältö on se tärkein, mutta silti sykähdyttää löytää kirja, jonka pelkästä katselemisesta saa paljon iloa ja hyvää mieltä. Pari päivää sitten löysin yhden hauskimmista kansista, mitä vastaan on tullut. Sisällöstä en osaa sanoa vielä mitään, mutta takakannessa kirjaa kuvataan leikilliseksi romaaniksi. Kevyttä kesälukemista, siis. Sääli, ettei mamselli-sanaa enää juuri käytetä. Siinä on mielestäni jotain todella kuvaavaa.

Helena-mamsellin kolmas kosija

Helena-mamsellin kolmas kosija

 

Kas tässä myös pari vanhempaa löytöä. Keräilen vanhoja tyttökirjoja, ja useimmiten niissä on mitä ihanimpia kansia. Tämä Rauni Karhian ”Musta Pekka” on yksi parhaista, kuva onkin Martta Wendelinin tuotantoa. Monet näistä vanhoista tyttökirjoista ovat myös hämmästyttävän laadukkaita: vain harva on ollut todella sisällyksetöntä ja yksitoikkoista tekstiä. 

"Musta Pekka"

"Musta Pekka"

 

Viimeisenä jonkinlainen harvinaisuus: J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori Tove Janssonin kuvittamana. Lohikäärmevuorihan on sama kirja kuin Hobitti eli sinne ja takaisin, mutta suomennos on eri. (Ja huonompi, jos saan sanoa. Esimerkiksi Bilbo Reppuli on tässä kirjassa Kalpa Kassinen, hobitit hoppeleita). Kuvitus on kuitenkin niin ihastuttavaa, että selailen sitä samalla, kun luen sitä toista ja tunnetumpaa suomennosta. 

Lohikäärmevuori

Lohikäärmevuori

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjat, kirpputorilöytöjä, taide

Kauniimpi maailma

Muutama vuosi sitten kävimme opiskeluporukalla katsomassa Kansallisteatterissa Pirkko Saision kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tunnottomuus. Tarkkaan en enää juonta muista, mutta näytelmä kertoi perheestä. Ihmisistä, jotka olivat onnettomia, kiroilivat, huusivat toisilleen ja pettivät toisiaan. Kyyneleet eivät olleet kaukana, olin koko esityksen ajan todella ahdistunut. Esityksen päätyttyä porukastamme kaikki olivat aivan haltioissaan: ”voi, miten se oli upea”, ”se oli aivan totta, juuri tuollaistahan elämä ja arki on”, ”todella hyvin käsitelty ihmisten sisäisiä tunteita ja arjen kokemusta”. Olin äimistynyt. Miten kukaan voi pitää tuosta? Miten kukaan voi lähteä tuollaisesta näytöksestä hymyillen ja tyytyväisenä? Eikö kukaan muu huomannut tilanteessa mitään outoa? Onko kenenkään arki oikeasti tuollaista? (Tiedän kyllä että on, mutta onko se mikään syy olla innoissaan?)

En pidä nykytaiteesta kovinkaan paljon,vaikka toki siinäkin on viehättävät ja hauskat puolensa. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä nykytaiteen näyttelyissä saattaa nähdä. Tate Modernissa Lontoossa olin pakotettu kulkemaan huoneen läpi, jossa näytettiin videokuvaa teini-ikäistä tytärtään pahoinpitelevästä naisesta. Yleisö tuijotti lumoutuneena. Minä kiiruhdin pois. Moni sanoo, että siihen tottuu, kuten tottuu kauhuelokuviinkin ja raakoihin sotakuvauksiin. Onko väkivalta, henkinen tai fyysinen, sitten tottumisen arvoinen asia? Onko se jonkinlainen itseisarvo, joka kuuluu nykytaiteeseen ja -viihteeseen, eikä taide ole taidetta, jos siinä ei kuvata tämän päivän raadollisimpia puolia?

Minun mielestäni maailma on kaunis ja ihmeellinen paikka, ainakin minun oma maailmani on. Olen toki realisti, en kuvittele ympäröivää maailmaa auvoisaksi satumaaksi. Seuraan uutisia, luen lehtiä, en sulje silmiäni. Mutta miksi minun pitäisi tehdä omasta maailmastani ja mielikuvituksestani ruma ja arkinen? En halua käyttää aikaani taiteeseen tai viihteeseen, joka esittää maailman ja ihmisen toivottomana, vastenmielisenä ja vihamielisenä asiana. En halua katsella tv-ohjelmaa juopottelevista, pettävistä ja toisiaan loukkaavista ihmisistä, kun on niin paljon miellyttävämpiä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Täydelliset Naiset ja Sinkkuelämää-sarja esittävät maailman perin vastenmielisenä paikkana.

Maailma ON todella kiinnostava paikka. Minä katselen sitä avoimin silmin, ihmettelen, ihailen. Haluan tietää joka päivä hieman lisää. En koe arkeani yksitoikkoiseksi enkä toisia ihmisiä pahoiksi. Tieten tahtoen en siis halua lannistaa itseäni! Ehkäpä alussa kuvailemani opiskelutoverini olivat jo sen tehneet, jollain tasolla. Olimme kaikki hieman yli 20-vuotiaita, juuri yliopisto-opintomme aloittaneita. Olivatko hekin jo tottuneet tietynlaiseen arjen rumuuteen niin, etteivät osanneet enää suhtautua kriittisesti Saision Tunnottomuuden tapaiseen ihmiskuvaan?

”Kun mikään ei enää tunnu miltään”, kuvailtiin Helsingin Sanomissa Tunnottomuuden teemaa. Se on ehkä se tärkein asia, jota haluan loppuikäni välttää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): taide, yleistä pohdintaa

Löytöjä

Vaikka olenkin elänyt tämän kesän lähes varattomana, olen sentään aikamoisia löytöjä onnistunut tekemään. Samalla kun autoin vanhempiani kotiseudulla, seikkailin myös autiotaloissa ja kirppareilla. Myös Helsingissä on pari paikkaa, joissa käyn säännöllisesti juttelemassa myyjien ja muiden asiakkaiden kanssa ja samalla katsomassa jos löytyisi jotain kotiin tai lahjaksi. Kas tässä muutamia viime kuukausien hankintoja (hinnat taitavat olla yhteensä n. 10 e).

Suomen Kuvalehden (1939) viimeinen sivu

Suomen Kuvalehden (lokakuu 1939) viimeinen sivu

Löyty autiotalosta: nenäliinarasia

Löytö autiotalosta: nenäliinarasia

Emalikulho 2 e, kirpputori Ropo, Kuopio

Finelin emalikulho 2 e, kirpputori Ropo, Kuopio

muistoja

Albertinkadun ihanasta romukauppa-antikvariaatista löytyy vaikka mitä. Siellä käy myös mukavia mummoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirpputorilöytöjä

Eteenpäin!

Olen aina ollut erikoisesti viehättynyt teiden valokuvaamisesta. Jonnekin, ei minnekään, mutkan kautta, taaksepäin, sisään, ulos… Tässä muutamia mieleisimpiä kuvia, jotka kaikki kuvaavat eri tavoin tietä. 

Suonenjoella, matkalla mummolaan

Suonenjoella, matkalla mummolaan

Venetsia

Venetsia

Wales, Hay-on-Wye

Wales, Hay-on-Wye

Sähköä Helsingissä

Neuvostoromantiikkaa Helsingissä

Chur, Sveitsi

Chur, Sveitsi

Salaspilsin miehitysmuseo, Latvia

Salaspilsin miehitysmuseo, Latvia

 Erityisesti ulkomailta löytyy todella mielenkiintoisia kuvauspaikkoja (mikä johtunee siitä, että ulkomailla kaikki todellakin on mielenkiintoista ja uutta). Myös Helsingistä löytyy yllättäviä ja jännittäviä paikkoja vaikka kuinka, kunhan vain lähtee tuttujen alueiden ulkopuolelle. Valokuvausmielessä olen pitänyt eniten Italiasta ja Sveitsistä.

Olen kuvannut paljon myös rautateitä, ovia, rappusia, polkuja… Kaikki tiet vievät ihan varmasti johonkin, umpikujaan ainakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): valokuvaus

Köyhyydestä

Tämän kesän teema on ehdottomasti ollut köyhyys. Olen kesätyötön, osittain vapaasta tahdosta. Olen juuri ja juuri saanut riivittyä rahat osuuteeni vuokrasta tekemällä kotimetsässä ja mummolassa metsänistutusta ja pinoamalla halkoja. Suurin osa kesästä on kuitenkin ollut vapaata. Käyttörahat olen saanut myymällä vanhoja tavaroitani ja vaatteitani.

Tulen vähällä toimeen. Arvioisin, että normaalisti talvisin ansaitsen sen verran, että vuokranmaksun jälkeen tilille jää 100-400 euroa kuussa. Vähän, ajattelevat monet. No, satanen, se on aika vähän.  200 euroa on jo ihan eri juttu. Sillä pärjään mainiosti. Syön hyvin (voin ostaa luomuakin ja satunnaisesti muuta kalliimpaa), pukeudun juuri kuten tahdon, asun Helsingin kantakaupungissa, voin käydä kahvilla ja oluella ystävien kanssa ja pystyn maksamaan puhelinlaskunkin. Näiden perustarpeiden (kyllä, keskustassa asuminen on minulle perustarve) lisäksi matkustan pari kertaa vuodessa, viimeksi kävimme Pariisissa ja Istanbulissa. 

On hämmentävää, että ihmiset pitävät esimerkiksi 1500 euron kuukausituloja vähäisinä. Omasta näkökulmastani se on huima summa, joka tekee kaikki toiveeni mahdollisiksi. Toki tämä summa on pieni silloin, jos on perhe, lapsia, auto, lemmikkejä, laina. Kyse on kuitenkin pitkälti valinnoista. Monet ikäiseni ja nuoremmat opiskelevat täyspäiväisesti, tekevät samalla töitä ja ilmeisesti tienaavatkin kohtuullisesti. Vapaa-aikana shoppaillaan ja istutaan ravintoloissa. Kaapit pursuavat tavaraa, päivät täytyy aikatauluttaa. Minä en oikein näe siinä mitään miellyttävää. Tunnen oloni rikkaammaksi kun minulla on vapaa-aikaa, aikaa jonka voin vaikka heittää hukkaan, jos siltä tuntuu. Tämän vuoksi en myöskään harrasta mitään, joka olisi aikataulutettu johonkin tiettyyn päivään ja aikaan. Toki olen kokenut myös hyvin kiireisiä aikoja, ei niitä opiskelija voi välttää. Välillä se onkin ihan mukavaa.

Kuinka sitten saan supistettua rahanmenon minimiin? Ehkä paras keksintöni on se, että jos ostan vaikkapa uuden kahvikupin (kirpparilta tietysti), vien toisen omasta kaapista pois, useimmiten sen, josta pidän vähiten. Astioiden määrä on siis vakio. Tämä takaa sen, että ostan ainoastaan tavaroita, jotka ovat mukavampia kuin ne, mitä minulla jo on. Tällä tavoin esimerkiksi juuri astiastot pysyvät tuoreina ja jännittävinä. Näin ei myöskään tule oloa, että minulla on ollut nuo samat asiat jo vaikka kuinka kauan ja ehkä pitäisi ostaa jotain uutta… Näin ei tule tehtyä epäonnistuneita heräteostoksia. Astioiden määrä meillä pidetään sellaisena, että kun kaikki on tiskikoneessa, on astiakaappi lähes tyhjä. Samoin toimin myös vaatekaapin suhteen, käyn sitä säännöllisesti läpi ja poistan vaatteet, joita en ole käyttänyt yli vuoteen. Osan vaatteista teen itse. Säästän ainoastaan sen, mikä on minulle todella tärkeää. En käy juurikaan elokuvissa (paitsi Orionissa). Ostan mieluummin kallista kuin halpaa. Tulen onnellisemmaksi euron kirjasta kuin kympin hameesta. En hanki uutuustuotteita. En osta turhia elintarvikkeita ja päivittäistavaroita, kuten limsaa, sipsejä, erikoistehojogurtteja ja talouspaperia. Leivon paljon. En omista kuin yhden hoitoainepullon kerrallaan. En osta alennusmyynneistä, ellen tarvitse juuri sitä tuotetta juuri sillä hetkellä. Olen käyttänyt samaa kännykkää kuusi vuotta (ja kerran jopa tiputtanut sen järveen).

Kirjahylly taitaa olla kotimme ainoa paikka, joka on pyhä ja koskematon köyhimpinäkin aikoina. Kirjoja meillä on jo tuhat, ja jokainen niistä tärkeä.

tilanjakaja

Tilanjakaja

Jätä kommentti

Kategoria(t): raha, yleistä pohdintaa

Alku

En käsittele blogissani mitään tiettyä aihetta. En ole nuori äiti, en osaa kunnolla käsitöitä, en seuraa trendejä enkä rakenna omaa ihanaa kotia. En halua vuodattaa tänne mitään suurta maailmantuskaa. En ole poliittinen tai uskonnollinen intoilija, vaikka molemmista aiheista kyllä mielipiteitä löytyy. 

Se, missä olen hyvä, on elämästä nauttiminen. Osaan hidastaa, olla ahkera, säästää, tuhlata. Olen mieluummin köyhä kuin kiireinen. Mielestäni humiseva kuusimetsä on ihan yhtä lailla realismia kuin löyhkäävä sikolättikin (epäsuora lainaus L.M. Montgomeryltä). Kulutan rahani mieluummin matkusteluun kuin vaatteisiin. Rakastan menneisyyttä suuresti, mutta uskon palavasti tulevaan. 

Mitä sitten teen? Opinnot vievät jonkin verran aikaa. Talvisin teen kouluissa sijaisuuksia. Luen paljon, erityisesti klassikoita, vanhoja tyttökirjoja, luonnontieteitä, historiaa, kansanperinteitä, teologiaa. Valokuvaan, puuhailen, laitan hyvää ruokaa. Tykkään kierrellä kirppareilla ja antikvariaateissa. Matkustelen jonkin verran, mutta välttelen turistikliseitä. Seikkailen Helsingin kantakaupungin sisäpihoilla ja tutkin ohikulkijoiden kasvoja. Kaikista näistä asioista kerron tässä blogissa, samalla pohtien kuinka elämästä voisi tehdä vielä tätäkin parempaa, kiinnostavampaa, yksinkertaisempaa ja jännittävämpää. 

Ja muuten, mistä keksin tuon nimen? Sain mummolta perinnöksi emalisen kahvipannun, joka oli lapsena suosikkini ja jatkuva ilonaiheeni. Ennenkuin tiesin sen oikean nimen, kutsuin sitä vain iloiseksi inkvisitioksi (nyt tiedän sen olevan Ritari-mallistoa). Sitä paitsi olen teologi, ja keskiaika kiinnostaa kovin. En käy tässä harhaoppisia tuomitsemaan, mutta pohdin erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä, elämäntapoja ja maailmankuvia. Iloinen siksi, etten ota mitään ainakaan liian vakavasti. Hyvin tässä maailmassa kuitenkin käy.

Iloinen Inkvisitio / Ritari

Iloinen Inkvisitio / Ritari

Jätä kommentti

Kategoria(t): yleistä pohdintaa