Aihearkisto: yleistä pohdintaa

Uudestaan

Kauniita olivat lupaukset. Suunnitelmat valuivat tyhjiin, en siis ole kirjoittanut vuoteen.

Nyt olen palannut juurilleni: ei ole töitä, teen gradua, olen köyhä. Toki teen satunnaisia opettajan sijaisuuksia, mutta niistä saadut palkat menevät vuokraan ja säästöön ensi kesää varten. Viime kesä oli autuas: kolme kuukautta lomaa. Näin pääsin hyvin kiinni opettajan kesäarkeen ja aionkin pitää siitä kiinni. Lujasti.

Niin. Köyhä jälleen. Viime vuosi oli ihana. Töitä oli, mukava työpaikka, rahaa vaikka kuinka. Nyt yritän venyttää 15 euroa riittämään viikoksi. Ihan ei aina onnistu, varsinkin jos haluan askin tupakkia ja pullon punaviiniä. Sellaiset hyveet onneksi eivät ole viikottaisia, joten aivan kauhean sekaisin ne eivät minun budjettiani pistä.

Tämä köyhyys innoitti minua taas kirjoittamaan. Samanlaista elämää minä rahankin kanssa elän, mutta kun ei ole rahaa, niin sitä tulee ajateltua koko ajan. Ja kun ajatukset pyörivät muutamien eurojen ympärillä, tajuaa että on tehtävä jotain sijaistoimintaa. On huomattavasti järkevämpää vaikkapa neuloa ja valokuvata (ja tehdä sitä gradua) kuin miettiä että miksi ihmeessä ostin sen jäätelöpaketin, kun ilmankin olisi pärjännyt ja että miksi sipulin hinta on noussut kahden vuoden aikana ainakin viidellä sentillä/sipuli.

Kirjat onneksi pitävät turhat ja tyhmät ajatukset poissa. Vanhat tyttökirjat ovat yhä se ykköskirjaharrastukseni. Rakkauteni historiaan on vain syventynyt. Erityisen innostunut olen Suomen historiasta suunnilleen vuosina 1850-1950. Myös ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika on alkanut kiehtoa, kiitos Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. (Ja nyt en puhu elokuvista, vaan kirjoista) En olisi vielä yläasteella uskonut, että Lapuan liike voi olla niin perin jännittävä.

Blogini nimi voisi olle myös Iloisesti Ilman. Tulen käsittelemään jatkossakin köyhyyden iloja: kuinka voi pärjätä vaikkapa satasella kuussa? Voinko onnistua siinä? Mitä ilmaisia iloja köyhä voi keksiä?

 

Kesän valokuvaussatoa erään autiotalon pihalta

Jätä kommentti

Kategoria(t): kesä, kirjat, raha, valokuvaus, yleistä pohdintaa

Pitkästä aikaa

Opettajanpestini venyi sitten varsin pitkäksi. Aluksi oli puhetta vain yhdestä jaksosta, mutta minua pyydettiin jatkamaan toisenkin jakson verran. Ja kolmannen. Neljännestä saan tietää tänään hieman myöhemmin.

Opinnoista ei tietenkään ole tullut juurikaan mitään. Toisaalta olen saanut niin paljon rahaa säästöön, että voin elää kesän vapaana kuin taivaan lintunen. Syksyllekin vielä riittänee, joten voin silloin aloittaa graduseminaarin ilman, että samalla täytyy tehdä töitä.

Tämä talvi on ollut raskas mutta hyvä. Erityisopettajan työ ei todellakaan ole herkkua, ei varsinkaan kun joutuu opettamaan myös matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Olen kuitenkin saanut aivan uusia tietoja ja taitoja ja hyvässä lykyssä ”jalan oven väliin”. Voi olla, että saan täältä myöhemmin oikean opettajanviran. Työtoverit ovat mainioita, ja on ollut mukava osallistua koulun vuotuisjuhliin. Joulujuhlakin vaikuttaa niin kovin erilaiselta opettajan näkökulmasta, eikä joulukirkkokaan ole niin tylsä, kun saa koko ajan tarkkailla teinejä ja käskeä niitä olemaan hyshys.

Muutakin mukavaa on tapahtunut: me saatiin kissa! Petunia! Se on jo vähän vanhempi, kuuden vuoden ikäinen, mutta todella innokas leikkimään ja muutenkin oikein hauska elukka. Petunia on kaikkein ihanin silloin, kun se tulee vatsan päälle nukkumaan. Siinä on sitten mukava loikoilla sohvalla kahdestaan ja lukea hyvää kirjaa. (Mistä tulikin mieleen, että kirjahyllyn asukasmäärä on kasvanut 1215 opukseen)

Pitkän hiljaiselon jälkeen tuntuu taas siltä, että pää on täynnä mukavia juttuja ja aiheita.  Aion tarttua itseäni niskasta kiinni ja kirjoitella tänne jatkossa samaan tahtiin kuin alussakin. Syksyltä ja talvelta riittää mukavia tarinoita kerrottavaksi ja kuvia näytettäväksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjat, raha, yleistä pohdintaa

Rikkaudesta

Nopeastipa tilanteet muuttuvat. Vielä torstaina olin köyhistä köyhin, odottaen koulujen alkua ja mahdollisia sijaisuuksia. Tarvittiin vain erään tuttavan statusmerkintä facebookissa, nopea yhteydenotto, puhelu, vararehtorin tapaaminen ja hups! seuraavana päivänä varmistui seitsemän viikon pituinen sijaisuus eräässä helsinkiläisessä koulussa. On ihana aloittaa syksy jollain varmalla ja pysyvällä asialla: ei epämääräisiä hajanaisia tenttiinlukuja, sijaisuuksia silloin tällöin, vaan tietty tehtävä, aikataulutetut päivät ja paljon mukavaa tekemistä. Ja tämähän tietysti kuulostaa aivan erilaiselta kuin jokin aika sitten kirjoittamani juttu Köyhyydestä…

Palkka on hyvä, itseasiassa epäpätevän opettajan palkka. Sen voi jokainen googlata, jos välttämättä haluaa tietää. Summa on niin suuri, etten ole koskaan tienannut niin hyvin. Perjantaina, kun palasin koululta, kiertelin vaate- ja sisustusliikkeissä ihmetellen ihania tavaroita joita voisin ostaa. Indiskassa oli vaikka mitä mukavaa, samoin Bijou Brigittessä ja Suomalaisessa Kirjakaupassa. Akateemiseen en ole vielä uskaltautunut… No, toki olen kuumeisesti pohtinut myös uutta tehtävääni. Pitää miettiä ja suunnitella, onneksi ensi viikko on vielä aika löysä ja maanantaikin vietetään vain opettajien kesken, suunnitellen ja syöden hyvin. Vaan olen myös miettinyt pääni puhki, mitä kaikkea voin ostaa, kun saan ensimmäisen palkkani. Kaikenlaista tulee mieleen, se ja se olisi ihanaa, tuohonkin olisi rahaa… Ilokseni ja tyydytyksekseni olen keksinyt ainoastaan yhden asian, jonka haluan. Olen suunnitellut sen hankkimista koko kesän, mutta 25 euroa kirjasta on ollut aivan liikaa budjetilleni. Kirja on ihana Sisko Ylimartimon kirjoittama Anna ja muut ystävämme. 

Anna ja muut ystävämmeYlimartimo kertoo kirjassaan Montgomeryn tyttökirjojen hahmoista, myös niistä vähemmän tunnetuista. Kirjassa käsitellään myös Prinssi Edwardin saarta ja sen luontoa, kulttuuria, ajankuvaa. Onneksi olen lukenut tänä kesänä Montgomeryn kirjoja englanniksi, juuri niitä, joita ei ole vielä suomennettu (vaikka ovathan Jane of Lantern Hill ja The Story Girl ilmestyneet suomeksikin, mutta niitä on vaikea löytää ja ne ovat kalliita). Marigoldin lumotun maailman sain äidiltä kesällä syntymäpäivälahjaksi, joten sen olen lukenut suomeksi. Jaksoin myös keskittyä englanninkieliseen tarinaan Patista, vaikka kesken kirjaa huomasin, että Ylimartimo on suomentanut myös sen, ja että kyseinen kirja ilmestyy nyt syksyllä. Olen myös suunnitellut Montgomeryn päiväkirjojen ja elämäkerran hankkimista, mutta niitä on vaikea löytää edes Amazonista kohtuuhintaisina.

Olen iloinen, että sain hyvän työn ja hyvää palkkaa siitä. Olen myös iloinen siitä, että ainoa asia, jonka todella haluan niillä rahoilla ostaa, on kirja. Sijaisuus ei kestä kovin kauaa, ja sitten on taas aikaa opiskella hiljalleen, vaellella ympäriinsä ja tutkia sisäpihoja. Voin myös kiertää kirpputoreilla ja kenties ostaakin jotain hauskaa, sellaista mikä ei ole ehdottoman tarpeellista. On ihana suunnitella kaikkea mitä voi hankkia, mutta ihanampi on kuitenkin huomata, ettei tarvitse ostaa mitään, ellei todella halua ja tarvitse.

1 kommentti

Kategoria(t): kirjat, raha, yleistä pohdintaa

Lapsuus vs. aikuisuus

Olen taas viettänyt muutaman päivän kotiseudullani, lapsuusmaisemissa. Olen toki vieraillut täällä tänä kesänä tavallista enemmän, mutta tämä kerta on jotenkin erilainen. Täällä ei ole tällä kertaa muita sisaruksia, ei ystäviä, äiti ja isäkin ovat jo päivät töissä.

Eilen kävin mummolassa poimimassa vadelmia. Sielläkin oli hiljaista. Mummi ja ukki kuolivat tämän vuoden alkupuolella, mutta mummola on vielä suvun hallussa ja se ainakin toistaiseksi on jonkinlainen yhteinen kesänviettopaikka. Siellä on mansikoita, vadelmia, tyrniä, omenoita… Hyvät mustikkapaikatkin ihan lähellä. Istuin yksin rantasaunan portailla, katselin järvelle ja ajattelin omiani. Jotenkin tunsin, että lapsuus on kai sitten kokonaan loppu, että kohta alkaa syys ja opinnot jatkuu  ja töitäkin pitäisi tehdä. Tämä kesä taisi olla viimeinen, jolloin sain vielä olla lapsi.

Lapsuuden ja aikuisuuden raja on aika häilyvä. Helsingissä elämäni on oikeata aikuisen itsenäistä elämää, maksan laskut, käyn itse kaupassa, järjestän asiani itse. Mutta kun tulen käymään kotona… ”äiti, miks meillä ei oo mitään hyvää?”, ”äiti, käy kaupassa…”  Tuohon hermostuu itsekin jo kahdessa päivässä.

Ennen olin sitä mieltä, että lapsena on niin kovin paljon hauskempaa ja helpompaa. No, joissain asioissa ehkä kyllä. Moni asia on kuitenkin aikuisena huomattavasti kiinnostavampaa. Pullansyönti on tästä hyvä esimerkki. Ihan pienenä lapsena olin niin tyhmä, että söin voisilmäpullasta sen herkullisen sokerivoimössön ensiksi, ja sitten se loppuosa (eli varsinainen pulla) maistui ihan tyhmältä. Hieman vanhempana tajusin fiksuna tyttönä syödä ekaksi sen pullaosion ja jätin voisilmän viimeiseksi. Vaan näin aikuisena voi oikeasti tehdä niin, että syö sen keskiosan ja heittää loput roskiin!! Kokeilin sitä muutama vuosi sitten mummon syntymäpäivillä eikä kukaan torunut, äitikin vain hieman hymähti ja nauroi. Lapsena tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. No, tätä tekniikkaa en ole harrastanut kuin sen yhden kerran, mutta tulipahan testattua. Aikuisena voi myös syödä keksiä ja jäätelöä aamupalaksi ilman että kukaan kieltää (vatsanväänteitä siitä vain saa, joten kehoitan varovaisuuteen).

Yksi asia kuitenkin on, jota aikuisena ei voi tehdä niin hyvin kuin lapsena: sängyllä hyppiminen. Äiti aina kielsi pomppimasta, mutta pompittiin kuitenkin salaa. Kun muutin omaan kotiin, ajattelin jatkaa harrastusta hyvällä omallatunnolla ja riemumielin. Vaan kuinkas kävikään! Olin liian iso ja sängyn pohjarimat irtosivat ikävällä tavalla. Mitä tästä opimme? Antakaa lasten hyppiä sängyllä niin kauan, kun he ovat vielä pieniä ja kevyitä. Ei sitten isona tarvitse yrittää ja rikkoa huonekaluja.

Lapsena muuten marjojen poiminta oli todella rasittavaa ja inhottavaa puuhaa. Nykyään se maistuu oikein mukavalta. Yksi suuri miellyttävyyden lisääjä on äänikirjat ja mp3-soitin. Kas tässä vinkki: käy etsimässä linkeistäni LibriVoxin nettisivut. Sieltä löytyy ilmaisia englanninkielisiä äänikirjoja, kuten Montgomeryä, Burnettia, Austenia ja muita vanhoja klassikoita. Äänikirjat on vapaaehtoisten lukemia, pääosin varsin laadukkaita. Muutamia ärsyttävyyksiä löytyy, kuten se, että jotkut kirjat on monen eri ihmisen lukemia, ja lukuääni vaihtuu eri kappaleissa. Tällä tavoin pääsen nauttimaan lapsuuden ihanista kirjoista, harjoittamaan englanninkielen taitoani ja marjanpoiminta sekä muu yksitoikkoinen puuha sujuu paljon helpommin. Näin aikuisena sitä vaan osaa tehdä olonsa mukavammaksi, ja nykyisin on siihen paremmat välineetkin.

Musiikkityttö

musiikkityttö

Jätä kommentti

Kategoria(t): kesä, Lapsuus, yleistä pohdintaa

Kauniimpi maailma

Muutama vuosi sitten kävimme opiskeluporukalla katsomassa Kansallisteatterissa Pirkko Saision kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tunnottomuus. Tarkkaan en enää juonta muista, mutta näytelmä kertoi perheestä. Ihmisistä, jotka olivat onnettomia, kiroilivat, huusivat toisilleen ja pettivät toisiaan. Kyyneleet eivät olleet kaukana, olin koko esityksen ajan todella ahdistunut. Esityksen päätyttyä porukastamme kaikki olivat aivan haltioissaan: ”voi, miten se oli upea”, ”se oli aivan totta, juuri tuollaistahan elämä ja arki on”, ”todella hyvin käsitelty ihmisten sisäisiä tunteita ja arjen kokemusta”. Olin äimistynyt. Miten kukaan voi pitää tuosta? Miten kukaan voi lähteä tuollaisesta näytöksestä hymyillen ja tyytyväisenä? Eikö kukaan muu huomannut tilanteessa mitään outoa? Onko kenenkään arki oikeasti tuollaista? (Tiedän kyllä että on, mutta onko se mikään syy olla innoissaan?)

En pidä nykytaiteesta kovinkaan paljon,vaikka toki siinäkin on viehättävät ja hauskat puolensa. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä nykytaiteen näyttelyissä saattaa nähdä. Tate Modernissa Lontoossa olin pakotettu kulkemaan huoneen läpi, jossa näytettiin videokuvaa teini-ikäistä tytärtään pahoinpitelevästä naisesta. Yleisö tuijotti lumoutuneena. Minä kiiruhdin pois. Moni sanoo, että siihen tottuu, kuten tottuu kauhuelokuviinkin ja raakoihin sotakuvauksiin. Onko väkivalta, henkinen tai fyysinen, sitten tottumisen arvoinen asia? Onko se jonkinlainen itseisarvo, joka kuuluu nykytaiteeseen ja -viihteeseen, eikä taide ole taidetta, jos siinä ei kuvata tämän päivän raadollisimpia puolia?

Minun mielestäni maailma on kaunis ja ihmeellinen paikka, ainakin minun oma maailmani on. Olen toki realisti, en kuvittele ympäröivää maailmaa auvoisaksi satumaaksi. Seuraan uutisia, luen lehtiä, en sulje silmiäni. Mutta miksi minun pitäisi tehdä omasta maailmastani ja mielikuvituksestani ruma ja arkinen? En halua käyttää aikaani taiteeseen tai viihteeseen, joka esittää maailman ja ihmisen toivottomana, vastenmielisenä ja vihamielisenä asiana. En halua katsella tv-ohjelmaa juopottelevista, pettävistä ja toisiaan loukkaavista ihmisistä, kun on niin paljon miellyttävämpiä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Täydelliset Naiset ja Sinkkuelämää-sarja esittävät maailman perin vastenmielisenä paikkana.

Maailma ON todella kiinnostava paikka. Minä katselen sitä avoimin silmin, ihmettelen, ihailen. Haluan tietää joka päivä hieman lisää. En koe arkeani yksitoikkoiseksi enkä toisia ihmisiä pahoiksi. Tieten tahtoen en siis halua lannistaa itseäni! Ehkäpä alussa kuvailemani opiskelutoverini olivat jo sen tehneet, jollain tasolla. Olimme kaikki hieman yli 20-vuotiaita, juuri yliopisto-opintomme aloittaneita. Olivatko hekin jo tottuneet tietynlaiseen arjen rumuuteen niin, etteivät osanneet enää suhtautua kriittisesti Saision Tunnottomuuden tapaiseen ihmiskuvaan?

”Kun mikään ei enää tunnu miltään”, kuvailtiin Helsingin Sanomissa Tunnottomuuden teemaa. Se on ehkä se tärkein asia, jota haluan loppuikäni välttää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): taide, yleistä pohdintaa

Köyhyydestä

Tämän kesän teema on ehdottomasti ollut köyhyys. Olen kesätyötön, osittain vapaasta tahdosta. Olen juuri ja juuri saanut riivittyä rahat osuuteeni vuokrasta tekemällä kotimetsässä ja mummolassa metsänistutusta ja pinoamalla halkoja. Suurin osa kesästä on kuitenkin ollut vapaata. Käyttörahat olen saanut myymällä vanhoja tavaroitani ja vaatteitani.

Tulen vähällä toimeen. Arvioisin, että normaalisti talvisin ansaitsen sen verran, että vuokranmaksun jälkeen tilille jää 100-400 euroa kuussa. Vähän, ajattelevat monet. No, satanen, se on aika vähän.  200 euroa on jo ihan eri juttu. Sillä pärjään mainiosti. Syön hyvin (voin ostaa luomuakin ja satunnaisesti muuta kalliimpaa), pukeudun juuri kuten tahdon, asun Helsingin kantakaupungissa, voin käydä kahvilla ja oluella ystävien kanssa ja pystyn maksamaan puhelinlaskunkin. Näiden perustarpeiden (kyllä, keskustassa asuminen on minulle perustarve) lisäksi matkustan pari kertaa vuodessa, viimeksi kävimme Pariisissa ja Istanbulissa. 

On hämmentävää, että ihmiset pitävät esimerkiksi 1500 euron kuukausituloja vähäisinä. Omasta näkökulmastani se on huima summa, joka tekee kaikki toiveeni mahdollisiksi. Toki tämä summa on pieni silloin, jos on perhe, lapsia, auto, lemmikkejä, laina. Kyse on kuitenkin pitkälti valinnoista. Monet ikäiseni ja nuoremmat opiskelevat täyspäiväisesti, tekevät samalla töitä ja ilmeisesti tienaavatkin kohtuullisesti. Vapaa-aikana shoppaillaan ja istutaan ravintoloissa. Kaapit pursuavat tavaraa, päivät täytyy aikatauluttaa. Minä en oikein näe siinä mitään miellyttävää. Tunnen oloni rikkaammaksi kun minulla on vapaa-aikaa, aikaa jonka voin vaikka heittää hukkaan, jos siltä tuntuu. Tämän vuoksi en myöskään harrasta mitään, joka olisi aikataulutettu johonkin tiettyyn päivään ja aikaan. Toki olen kokenut myös hyvin kiireisiä aikoja, ei niitä opiskelija voi välttää. Välillä se onkin ihan mukavaa.

Kuinka sitten saan supistettua rahanmenon minimiin? Ehkä paras keksintöni on se, että jos ostan vaikkapa uuden kahvikupin (kirpparilta tietysti), vien toisen omasta kaapista pois, useimmiten sen, josta pidän vähiten. Astioiden määrä on siis vakio. Tämä takaa sen, että ostan ainoastaan tavaroita, jotka ovat mukavampia kuin ne, mitä minulla jo on. Tällä tavoin esimerkiksi juuri astiastot pysyvät tuoreina ja jännittävinä. Näin ei myöskään tule oloa, että minulla on ollut nuo samat asiat jo vaikka kuinka kauan ja ehkä pitäisi ostaa jotain uutta… Näin ei tule tehtyä epäonnistuneita heräteostoksia. Astioiden määrä meillä pidetään sellaisena, että kun kaikki on tiskikoneessa, on astiakaappi lähes tyhjä. Samoin toimin myös vaatekaapin suhteen, käyn sitä säännöllisesti läpi ja poistan vaatteet, joita en ole käyttänyt yli vuoteen. Osan vaatteista teen itse. Säästän ainoastaan sen, mikä on minulle todella tärkeää. En käy juurikaan elokuvissa (paitsi Orionissa). Ostan mieluummin kallista kuin halpaa. Tulen onnellisemmaksi euron kirjasta kuin kympin hameesta. En hanki uutuustuotteita. En osta turhia elintarvikkeita ja päivittäistavaroita, kuten limsaa, sipsejä, erikoistehojogurtteja ja talouspaperia. Leivon paljon. En omista kuin yhden hoitoainepullon kerrallaan. En osta alennusmyynneistä, ellen tarvitse juuri sitä tuotetta juuri sillä hetkellä. Olen käyttänyt samaa kännykkää kuusi vuotta (ja kerran jopa tiputtanut sen järveen).

Kirjahylly taitaa olla kotimme ainoa paikka, joka on pyhä ja koskematon köyhimpinäkin aikoina. Kirjoja meillä on jo tuhat, ja jokainen niistä tärkeä.

tilanjakaja

Tilanjakaja

Jätä kommentti

Kategoria(t): raha, yleistä pohdintaa

Alku

En käsittele blogissani mitään tiettyä aihetta. En ole nuori äiti, en osaa kunnolla käsitöitä, en seuraa trendejä enkä rakenna omaa ihanaa kotia. En halua vuodattaa tänne mitään suurta maailmantuskaa. En ole poliittinen tai uskonnollinen intoilija, vaikka molemmista aiheista kyllä mielipiteitä löytyy. 

Se, missä olen hyvä, on elämästä nauttiminen. Osaan hidastaa, olla ahkera, säästää, tuhlata. Olen mieluummin köyhä kuin kiireinen. Mielestäni humiseva kuusimetsä on ihan yhtä lailla realismia kuin löyhkäävä sikolättikin (epäsuora lainaus L.M. Montgomeryltä). Kulutan rahani mieluummin matkusteluun kuin vaatteisiin. Rakastan menneisyyttä suuresti, mutta uskon palavasti tulevaan. 

Mitä sitten teen? Opinnot vievät jonkin verran aikaa. Talvisin teen kouluissa sijaisuuksia. Luen paljon, erityisesti klassikoita, vanhoja tyttökirjoja, luonnontieteitä, historiaa, kansanperinteitä, teologiaa. Valokuvaan, puuhailen, laitan hyvää ruokaa. Tykkään kierrellä kirppareilla ja antikvariaateissa. Matkustelen jonkin verran, mutta välttelen turistikliseitä. Seikkailen Helsingin kantakaupungin sisäpihoilla ja tutkin ohikulkijoiden kasvoja. Kaikista näistä asioista kerron tässä blogissa, samalla pohtien kuinka elämästä voisi tehdä vielä tätäkin parempaa, kiinnostavampaa, yksinkertaisempaa ja jännittävämpää. 

Ja muuten, mistä keksin tuon nimen? Sain mummolta perinnöksi emalisen kahvipannun, joka oli lapsena suosikkini ja jatkuva ilonaiheeni. Ennenkuin tiesin sen oikean nimen, kutsuin sitä vain iloiseksi inkvisitioksi (nyt tiedän sen olevan Ritari-mallistoa). Sitä paitsi olen teologi, ja keskiaika kiinnostaa kovin. En käy tässä harhaoppisia tuomitsemaan, mutta pohdin erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä, elämäntapoja ja maailmankuvia. Iloinen siksi, etten ota mitään ainakaan liian vakavasti. Hyvin tässä maailmassa kuitenkin käy.

Iloinen Inkvisitio / Ritari

Iloinen Inkvisitio / Ritari

Jätä kommentti

Kategoria(t): yleistä pohdintaa