Aihearkisto: taide

Kauniita kansia, osa 2

 

Viime viikko oli raskas. On aina mielenkiintoista aloittaa uusi työ, mutta se vie myös voimia uskomattoman paljon. Uusia ihmisiä, uudet tilat, toiset tavat… Ja se teinien aiheuttama meteli! Illalla sitä ei sitten jaksakaan muuta kuin lojua sohvalla ja lukea jotain erittäin kevyttä kirjaa. Saa nähdä tuleeko opinnoista mitään. 

Selailin taas ajankulukseni kirjahyllyä ja löysin taas muutaman kirjan, joissa on erikoisen hienot kannet. Kaksi niistä on tämän kesän ostoksia, kaksi muuta vanhempia. Otavan Tyttöjen kirjasto -sarja vain jatkuu… Omistan muuten ne kaikki, niitä on yhteensä noin sata. Keräämisessä meni noin kuusi vuotta. Tämä kansi on erityisen viehättävä, kirja on muutenkin hauska vaikkakaan ei mieleenjäävä.

 

Eri kiva tyttö

Harriet Clayhills: Eri kiva tyttö

 

Pidän paljon myös Margit Ravnin kirjoista. Ylipäänsä pohjoismaiset 20-30-luvuilla kirjoitetut kevyet romaanit ovat varsin hyviä. Muita suosikkejani tässä sarjassa ovat Gunnar Widegren ja Sigrid Boo. Myös kannet ovat näissä useimmiten onnistuneita.

 

Me virkatytöt

Margit Ravn: Me virkatytöt

 

Seuraavasta kirjasta en tiedäkään paljon mitään: se on niitä harvoja kirjoja, joita olen ostanut melkein pelkästään kannen perusteella (tai oikeastaan selkämyksen, sen näin ensimmäisenä ja ihastuin). Toki takakansikin lupaili hyvää, joten uskon että ostoksestani on muutakin kuin esteettistä iloa. 

 

Guy de Maupassant: Mont-Oriolin kylpylä

Guy de Maupassant: Mont-Oriolin kylpylä

 

Viimeiseksi laitan tähän lapsuuteni suosikin, Laura Sointeen satukirjan. Ihailin tätä jo silloin, kun en vielä osannut lukea. Muistaakseni en antanut äidin myöskään lukea tätä ääneen, koska kuvat olivat niin pelottavia, etten halunnut kuulla tarinoita. Hieman myöhemmin kyllä ihastuin myös itse satuihin, vaikka ne olivatkin kovin synkkiä. 

 

Laura Soinne: Satuja

Laura Soinne: Satuja

 

Hän näki pöydällä pienen tuikkulampun. Sen vieressä olis suuri valkoinen pääkallo.

Hän näki pöydällä pienen tuikkulampun. Sen vieressä oli suuri valkoinen pääkallo.

1 kommentti

Kategoria(t): kirjat, kirpputorilöytöjä, taide

Kauniita kansia

Rakastan kirjoja, erityisesti vanhoja ja kauniita. Toki sisältö on se tärkein, mutta silti sykähdyttää löytää kirja, jonka pelkästä katselemisesta saa paljon iloa ja hyvää mieltä. Pari päivää sitten löysin yhden hauskimmista kansista, mitä vastaan on tullut. Sisällöstä en osaa sanoa vielä mitään, mutta takakannessa kirjaa kuvataan leikilliseksi romaaniksi. Kevyttä kesälukemista, siis. Sääli, ettei mamselli-sanaa enää juuri käytetä. Siinä on mielestäni jotain todella kuvaavaa.

Helena-mamsellin kolmas kosija

Helena-mamsellin kolmas kosija

 

Kas tässä myös pari vanhempaa löytöä. Keräilen vanhoja tyttökirjoja, ja useimmiten niissä on mitä ihanimpia kansia. Tämä Rauni Karhian ”Musta Pekka” on yksi parhaista, kuva onkin Martta Wendelinin tuotantoa. Monet näistä vanhoista tyttökirjoista ovat myös hämmästyttävän laadukkaita: vain harva on ollut todella sisällyksetöntä ja yksitoikkoista tekstiä. 

"Musta Pekka"

"Musta Pekka"

 

Viimeisenä jonkinlainen harvinaisuus: J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori Tove Janssonin kuvittamana. Lohikäärmevuorihan on sama kirja kuin Hobitti eli sinne ja takaisin, mutta suomennos on eri. (Ja huonompi, jos saan sanoa. Esimerkiksi Bilbo Reppuli on tässä kirjassa Kalpa Kassinen, hobitit hoppeleita). Kuvitus on kuitenkin niin ihastuttavaa, että selailen sitä samalla, kun luen sitä toista ja tunnetumpaa suomennosta. 

Lohikäärmevuori

Lohikäärmevuori

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjat, kirpputorilöytöjä, taide

Kauniimpi maailma

Muutama vuosi sitten kävimme opiskeluporukalla katsomassa Kansallisteatterissa Pirkko Saision kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tunnottomuus. Tarkkaan en enää juonta muista, mutta näytelmä kertoi perheestä. Ihmisistä, jotka olivat onnettomia, kiroilivat, huusivat toisilleen ja pettivät toisiaan. Kyyneleet eivät olleet kaukana, olin koko esityksen ajan todella ahdistunut. Esityksen päätyttyä porukastamme kaikki olivat aivan haltioissaan: ”voi, miten se oli upea”, ”se oli aivan totta, juuri tuollaistahan elämä ja arki on”, ”todella hyvin käsitelty ihmisten sisäisiä tunteita ja arjen kokemusta”. Olin äimistynyt. Miten kukaan voi pitää tuosta? Miten kukaan voi lähteä tuollaisesta näytöksestä hymyillen ja tyytyväisenä? Eikö kukaan muu huomannut tilanteessa mitään outoa? Onko kenenkään arki oikeasti tuollaista? (Tiedän kyllä että on, mutta onko se mikään syy olla innoissaan?)

En pidä nykytaiteesta kovinkaan paljon,vaikka toki siinäkin on viehättävät ja hauskat puolensa. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä nykytaiteen näyttelyissä saattaa nähdä. Tate Modernissa Lontoossa olin pakotettu kulkemaan huoneen läpi, jossa näytettiin videokuvaa teini-ikäistä tytärtään pahoinpitelevästä naisesta. Yleisö tuijotti lumoutuneena. Minä kiiruhdin pois. Moni sanoo, että siihen tottuu, kuten tottuu kauhuelokuviinkin ja raakoihin sotakuvauksiin. Onko väkivalta, henkinen tai fyysinen, sitten tottumisen arvoinen asia? Onko se jonkinlainen itseisarvo, joka kuuluu nykytaiteeseen ja -viihteeseen, eikä taide ole taidetta, jos siinä ei kuvata tämän päivän raadollisimpia puolia?

Minun mielestäni maailma on kaunis ja ihmeellinen paikka, ainakin minun oma maailmani on. Olen toki realisti, en kuvittele ympäröivää maailmaa auvoisaksi satumaaksi. Seuraan uutisia, luen lehtiä, en sulje silmiäni. Mutta miksi minun pitäisi tehdä omasta maailmastani ja mielikuvituksestani ruma ja arkinen? En halua käyttää aikaani taiteeseen tai viihteeseen, joka esittää maailman ja ihmisen toivottomana, vastenmielisenä ja vihamielisenä asiana. En halua katsella tv-ohjelmaa juopottelevista, pettävistä ja toisiaan loukkaavista ihmisistä, kun on niin paljon miellyttävämpiä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Täydelliset Naiset ja Sinkkuelämää-sarja esittävät maailman perin vastenmielisenä paikkana.

Maailma ON todella kiinnostava paikka. Minä katselen sitä avoimin silmin, ihmettelen, ihailen. Haluan tietää joka päivä hieman lisää. En koe arkeani yksitoikkoiseksi enkä toisia ihmisiä pahoiksi. Tieten tahtoen en siis halua lannistaa itseäni! Ehkäpä alussa kuvailemani opiskelutoverini olivat jo sen tehneet, jollain tasolla. Olimme kaikki hieman yli 20-vuotiaita, juuri yliopisto-opintomme aloittaneita. Olivatko hekin jo tottuneet tietynlaiseen arjen rumuuteen niin, etteivät osanneet enää suhtautua kriittisesti Saision Tunnottomuuden tapaiseen ihmiskuvaan?

”Kun mikään ei enää tunnu miltään”, kuvailtiin Helsingin Sanomissa Tunnottomuuden teemaa. Se on ehkä se tärkein asia, jota haluan loppuikäni välttää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): taide, yleistä pohdintaa