Kauniita kansia, osa 2

 

Viime viikko oli raskas. On aina mielenkiintoista aloittaa uusi työ, mutta se vie myös voimia uskomattoman paljon. Uusia ihmisiä, uudet tilat, toiset tavat… Ja se teinien aiheuttama meteli! Illalla sitä ei sitten jaksakaan muuta kuin lojua sohvalla ja lukea jotain erittäin kevyttä kirjaa. Saa nähdä tuleeko opinnoista mitään. 

Selailin taas ajankulukseni kirjahyllyä ja löysin taas muutaman kirjan, joissa on erikoisen hienot kannet. Kaksi niistä on tämän kesän ostoksia, kaksi muuta vanhempia. Otavan Tyttöjen kirjasto -sarja vain jatkuu… Omistan muuten ne kaikki, niitä on yhteensä noin sata. Keräämisessä meni noin kuusi vuotta. Tämä kansi on erityisen viehättävä, kirja on muutenkin hauska vaikkakaan ei mieleenjäävä.

 

Harriet Clayhills: Eri kiva tyttö

 

Pidän paljon myös Margit Ravnin kirjoista. Ylipäänsä pohjoismaiset 20-30-luvuilla kirjoitetut kevyet romaanit ovat varsin hyviä. Muita suosikkejani tässä sarjassa ovat Gunnar Widegren ja Sigrid Boo. Myös kannet ovat näissä useimmiten onnistuneita.

 

Margit Ravn: Me virkatytöt

 

Seuraavasta kirjasta en tiedäkään paljon mitään: se on niitä harvoja kirjoja, joita olen ostanut melkein pelkästään kannen perusteella (tai oikeastaan selkämyksen, sen näin ensimmäisenä ja ihastuin). Toki takakansikin lupaili hyvää, joten uskon että ostoksestani on muutakin kuin esteettistä iloa. 

 

Guy de Maupassant: Mont-Oriolin kylpylä

 

Viimeiseksi laitan tähän lapsuuteni suosikin, Laura Sointeen satukirjan. Ihailin tätä jo silloin, kun en vielä osannut lukea. Muistaakseni en antanut äidin myöskään lukea tätä ääneen, koska kuvat olivat niin pelottavia, etten halunnut kuulla tarinoita. Hieman myöhemmin kyllä ihastuin myös itse satuihin, vaikka ne olivatkin kovin synkkiä. 

 

Laura Soinne: Satuja

 

Hän näki pöydällä pienen tuikkulampun. Sen vieressä oli suuri valkoinen pääkallo.

Rikkaudesta

Nopeastipa tilanteet muuttuvat. Vielä torstaina olin köyhistä köyhin, odottaen koulujen alkua ja mahdollisia sijaisuuksia. Tarvittiin vain erään tuttavan statusmerkintä facebookissa, nopea yhteydenotto, puhelu, vararehtorin tapaaminen ja hups! seuraavana päivänä varmistui seitsemän viikon pituinen sijaisuus eräässä helsinkiläisessä koulussa. On ihana aloittaa syksy jollain varmalla ja pysyvällä asialla: ei epämääräisiä hajanaisia tenttiinlukuja, sijaisuuksia silloin tällöin, vaan tietty tehtävä, aikataulutetut päivät ja paljon mukavaa tekemistä. Ja tämähän tietysti kuulostaa aivan erilaiselta kuin jokin aika sitten kirjoittamani juttu Köyhyydestä…

Palkka on hyvä, itseasiassa epäpätevän opettajan palkka. Sen voi jokainen googlata, jos välttämättä haluaa tietää. Summa on niin suuri, etten ole koskaan tienannut niin hyvin. Perjantaina, kun palasin koululta, kiertelin vaate- ja sisustusliikkeissä ihmetellen ihania tavaroita joita voisin ostaa. Indiskassa oli vaikka mitä mukavaa, samoin Bijou Brigittessä ja Suomalaisessa Kirjakaupassa. Akateemiseen en ole vielä uskaltautunut… No, toki olen kuumeisesti pohtinut myös uutta tehtävääni. Pitää miettiä ja suunnitella, onneksi ensi viikko on vielä aika löysä ja maanantaikin vietetään vain opettajien kesken, suunnitellen ja syöden hyvin. Vaan olen myös miettinyt pääni puhki, mitä kaikkea voin ostaa, kun saan ensimmäisen palkkani. Kaikenlaista tulee mieleen, se ja se olisi ihanaa, tuohonkin olisi rahaa… Ilokseni ja tyydytyksekseni olen keksinyt ainoastaan yhden asian, jonka haluan. Olen suunnitellut sen hankkimista koko kesän, mutta 25 euroa kirjasta on ollut aivan liikaa budjetilleni. Kirja on ihana Sisko Ylimartimon kirjoittama Anna ja muut ystävämme. 

Ylimartimo kertoo kirjassaan Montgomeryn tyttökirjojen hahmoista, myös niistä vähemmän tunnetuista. Kirjassa käsitellään myös Prinssi Edwardin saarta ja sen luontoa, kulttuuria, ajankuvaa. Onneksi olen lukenut tänä kesänä Montgomeryn kirjoja englanniksi, juuri niitä, joita ei ole vielä suomennettu (vaikka ovathan Jane of Lantern Hill ja The Story Girl ilmestyneet suomeksikin, mutta niitä on vaikea löytää ja ne ovat kalliita). Marigoldin lumotun maailman sain äidiltä kesällä syntymäpäivälahjaksi, joten sen olen lukenut suomeksi. Jaksoin myös keskittyä englanninkieliseen tarinaan Patista, vaikka kesken kirjaa huomasin, että Ylimartimo on suomentanut myös sen, ja että kyseinen kirja ilmestyy nyt syksyllä. Olen myös suunnitellut Montgomeryn päiväkirjojen ja elämäkerran hankkimista, mutta niitä on vaikea löytää edes Amazonista kohtuuhintaisina.

Olen iloinen, että sain hyvän työn ja hyvää palkkaa siitä. Olen myös iloinen siitä, että ainoa asia, jonka todella haluan niillä rahoilla ostaa, on kirja. Sijaisuus ei kestä kovin kauaa, ja sitten on taas aikaa opiskella hiljalleen, vaellella ympäriinsä ja tutkia sisäpihoja. Voin myös kiertää kirpputoreilla ja kenties ostaakin jotain hauskaa, sellaista mikä ei ole ehdottoman tarpeellista. On ihana suunnitella kaikkea mitä voi hankkia, mutta ihanampi on kuitenkin huomata, ettei tarvitse ostaa mitään, ellei todella halua ja tarvitse.

Lapsuus vs. aikuisuus

Olen taas viettänyt muutaman päivän kotiseudullani, lapsuusmaisemissa. Olen toki vieraillut täällä tänä kesänä tavallista enemmän, mutta tämä kerta on jotenkin erilainen. Täällä ei ole tällä kertaa muita sisaruksia, ei ystäviä, äiti ja isäkin ovat jo päivät töissä.

Eilen kävin mummolassa poimimassa vadelmia. Sielläkin oli hiljaista. Mummi ja ukki kuolivat tämän vuoden alkupuolella, mutta mummola on vielä suvun hallussa ja se ainakin toistaiseksi on jonkinlainen yhteinen kesänviettopaikka. Siellä on mansikoita, vadelmia, tyrniä, omenoita… Hyvät mustikkapaikatkin ihan lähellä. Istuin yksin rantasaunan portailla, katselin järvelle ja ajattelin omiani. Jotenkin tunsin, että lapsuus on kai sitten kokonaan loppu, että kohta alkaa syys ja opinnot jatkuu  ja töitäkin pitäisi tehdä. Tämä kesä taisi olla viimeinen, jolloin sain vielä olla lapsi.

Lapsuuden ja aikuisuuden raja on aika häilyvä. Helsingissä elämäni on oikeata aikuisen itsenäistä elämää, maksan laskut, käyn itse kaupassa, järjestän asiani itse. Mutta kun tulen käymään kotona… “äiti, miks meillä ei oo mitään hyvää?”, “äiti, käy kaupassa…”  Tuohon hermostuu itsekin jo kahdessa päivässä.

Ennen olin sitä mieltä, että lapsena on niin kovin paljon hauskempaa ja helpompaa. No, joissain asioissa ehkä kyllä. Moni asia on kuitenkin aikuisena huomattavasti kiinnostavampaa. Pullansyönti on tästä hyvä esimerkki. Ihan pienenä lapsena olin niin tyhmä, että söin voisilmäpullasta sen herkullisen sokerivoimössön ensiksi, ja sitten se loppuosa (eli varsinainen pulla) maistui ihan tyhmältä. Hieman vanhempana tajusin fiksuna tyttönä syödä ekaksi sen pullaosion ja jätin voisilmän viimeiseksi. Vaan näin aikuisena voi oikeasti tehdä niin, että syö sen keskiosan ja heittää loput roskiin!! Kokeilin sitä muutama vuosi sitten mummon syntymäpäivillä eikä kukaan torunut, äitikin vain hieman hymähti ja nauroi. Lapsena tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. No, tätä tekniikkaa en ole harrastanut kuin sen yhden kerran, mutta tulipahan testattua. Aikuisena voi myös syödä keksiä ja jäätelöä aamupalaksi ilman että kukaan kieltää (vatsanväänteitä siitä vain saa, joten kehoitan varovaisuuteen).

Yksi asia kuitenkin on, jota aikuisena ei voi tehdä niin hyvin kuin lapsena: sängyllä hyppiminen. Äiti aina kielsi pomppimasta, mutta pompittiin kuitenkin salaa. Kun muutin omaan kotiin, ajattelin jatkaa harrastusta hyvällä omallatunnolla ja riemumielin. Vaan kuinkas kävikään! Olin liian iso ja sängyn pohjarimat irtosivat ikävällä tavalla. Mitä tästä opimme? Antakaa lasten hyppiä sängyllä niin kauan, kun he ovat vielä pieniä ja kevyitä. Ei sitten isona tarvitse yrittää ja rikkoa huonekaluja.

Lapsena muuten marjojen poiminta oli todella rasittavaa ja inhottavaa puuhaa. Nykyään se maistuu oikein mukavalta. Yksi suuri miellyttävyyden lisääjä on äänikirjat ja mp3-soitin. Kas tässä vinkki: käy etsimässä linkeistäni LibriVoxin nettisivut. Sieltä löytyy ilmaisia englanninkielisiä äänikirjoja, kuten Montgomeryä, Burnettia, Austenia ja muita vanhoja klassikoita. Äänikirjat on vapaaehtoisten lukemia, pääosin varsin laadukkaita. Muutamia ärsyttävyyksiä löytyy, kuten se, että jotkut kirjat on monen eri ihmisen lukemia, ja lukuääni vaihtuu eri kappaleissa. Tällä tavoin pääsen nauttimaan lapsuuden ihanista kirjoista, harjoittamaan englanninkielen taitoani ja marjanpoiminta sekä muu yksitoikkoinen puuha sujuu paljon helpommin. Näin aikuisena sitä vaan osaa tehdä olonsa mukavammaksi, ja nykyisin on siihen paremmat välineetkin.

musiikkityttö

Löytöjä kaukaa

Olen tehnyt viime vuosina ihania löytöjä, muutamat ikimuistoisimmat niistä ulkomailla. Olen aina matkatessani ottanut periaatteekseni sen, että etsin ainakin yhden antikvariaatin, kirpputorin tai romukaupan. Yleensä niitä löytyykin paljon, mutta esimerkiksi Istanbulissa vastaan tuli ainoastaan yksi, ja sekin sattumalta, niin huomaamaton se oli. Usein tavarat ovat melko kalliita tai jopa riistohintaisia, kuten Pariisin suurella kirpputorilla, mutta olen törmännyt myös aivan käsittämättömän mukaviin, kodikkaisiin ja edullisiin paikkoihin. 

Ljubljanaan, Sloveniaan saavuimme juuri joulun alla. Saapumistamme seuraavana päivänä joen varrella oli suuri kirpputori, josta löysimme vaikka mitä. Ostin sieltä esimerkiksi esimerkiksi joululahjoja vanhemmilleni ja veljilleni. Hienoin löytöni kuitenkin oli sata vuotta vanha manikyyrisetti: rouva, joka minulle sen möi, kertoi sen kuuluneen hänen isoäidilleen. Hinta oli 10 euroa. Ljubljanassa muuten vietimme ikimuistoisimman jouluaattoillan ikinä. Kaupunki oli täynnä elämää, ravintolat ja kahvilat olivat auki, ihmiset tulivat ulos perheineen ja ystävineen. Terasseilla oli kaasulämmittimet ja ihmiset joivat kuumia juomia, lauloivat ja juttelivat. Kukaan ei ollut humalassa, vanhukset ja pienimmätkin lapset olivat mukana ilonpidossa. 

 

Vanha manikyyrisetti Ljubljanasta

 

 Viime keväänä Pariisissa kävimme toki siellä suurella kirpputorilla, mutta todellinen aarrepaikka olikin aivan hostellimme vieressä, Montmartren juurella. Kaupan omistaja, viehättävä pariisilaisrouva, oli todella ystävällinen ja avulias ja puhui hyvää englantia. Hän kertoi, että pitää liikettään paikallisia varten, ja on tärkeää että asiakkaat tulevat aina uudestaan. Sen vuoksi hinnat olivatkin suorastaan opiskelijaystävällisiä. Pariisiin menijöille: liike sijaitsee Rue Gerandolla. Aukioloajat ovat melko eläväisiä.

 

Kaunis peltirasia Pariisista

 

Yksi suosikkipaikoistani on ehdottomasti Walesissa sijaitseva Hay-on-Wye. Se on kirjakylä, toisin sanoen asukkaita on 1800, antikvariaatteja n. 40. Maisemat ovat upeat, kuten aina Walesissa ja kirjokauppoja niin paljon, että niihin kyllästyy muutamassa päivässä. Ystäväni toi sieltä lähes 20 kirjaa, itse vain muutaman. Sieltä löytyy kaikenlaista, kalliita keräilypainoksiakin. Ostin kaksi kirjaa puhtaasti ulkonäöllisista syistä, molemmat ovat toki tuttuja suomalaisina painoksina. 

 

Alcott: Good wives

King Arthur and his knights

 

Hay-on-Wyesta löytyi myös kaunis, alkuperäisissä vanhoissa kehyksissä oleva valokuva, kooltaan n. 30×40 cm. Ihastuin tähän välittömästi ja sainkin sen mukaani melko edullisesti. 

 

Valerie

 

Ylipäänsä mielestäni on paljon mukavampi tuoda ulkomailta mukanaan oikeasti kaunista ja erikoista tavaraa. Perinteiset lahjatavarapuodit eivät minua kiinnosta, eikä shoppailu noin ylipäänsä muutenkaan. Olen ollut myös matkoilla, joista en ole tuonut mukanani mitään.

Kesämuistoja

Olen pitkin päivää miettinyt kuluvaa kesää. Koulut aukaisevat ovensa pian, sen myötä itselläkin alkavat työt (ja opinnot). Tulin siihen tulokseen, että huolimatta köyhyydestä ja sen aiheuttamista rajoituksista tämä kesä on ollut erinomainen, paras moneen vuoteen. Olen istuttanut metsää, leikannut mummolan loppumatonta nurmikenttää, pinonnut halkoja, suorittanut pystykarsintaa, ihmetellyt ja ihaillut suomalaista metsämaisemaa, kuvannut kukkasia, kierrellyt kaupungissa ja maalla, tavannut sukulaisia ja ystäviä, lukenut kirjoja, silittänyt kissoja, rakentanut nuotiopaikan ja vetänyt soutuvenettä ylös koskea pitkin. Kaikki tämä ihanuus vain siksi, ettei minulla ole ollut töitä.

 

Suopursu kukkii

Ensimmäinen lumpeenkukka mökkirannassa moneen vuoteen

 

 

Kävimme myös kahviloissa: seuraavaksi kaksi kauneinta. Toinen niistä sijaitsee Seurasaaren kupeessa, en muista sen nimeä. Puutarha oli ihanasti villiintynyt (joko tarkoituksella tahi sitten johtuen omistajan laiskuudesta…) ja sisustus kuin unelma. Paikka houkutteli jäämään… Mutta! Hinnat olivat käsittämättömiä. Kupillinen kahvia maksoi neljä euroa. Kuopiolainen Kahvila Kaneli oli myöskin mitä ihastuttavin paikka, persoonallinen ja kodikas. Hinnat olivat kohtuulliset ja kuvassa olevalla sohvalla olisi voinut istua koko päivän. 

Kaunis kahvila Seurasaaren seudulla

Ihana kahvila Kaneli Kuopiossa

 

Heinäkuussa vierailimme Outokummussa veljen asioilla. Samalla piipahdettiin kaivosmuseossa, mikä oli kieltämättä erikoinen ja kiinnostava paikka. Hienoimpia olivat ehdottomasti vanhat koneet: vanha industriaalimaisema kiehtoo suuresti. Kiivettiin myös kaivostorniin: maisemat oli upeita.

 

Kauhistuttava konehirviö

 

Onneksi kesä jatkuu vielä hetken: lauantaina ovat vuorossa puutarhajuhlat Puu-Vallilassa. Luvassa on myös odotettuja vieraita, monia jännittäviä backgammon-pelejä, pyöräretkiä, valokuvausseikkailuja ja uuden hameen ompelua.

Kauniita kansia

Rakastan kirjoja, erityisesti vanhoja ja kauniita. Toki sisältö on se tärkein, mutta silti sykähdyttää löytää kirja, jonka pelkästä katselemisesta saa paljon iloa ja hyvää mieltä. Pari päivää sitten löysin yhden hauskimmista kansista, mitä vastaan on tullut. Sisällöstä en osaa sanoa vielä mitään, mutta takakannessa kirjaa kuvataan leikilliseksi romaaniksi. Kevyttä kesälukemista, siis. Sääli, ettei mamselli-sanaa enää juuri käytetä. Siinä on mielestäni jotain todella kuvaavaa.

Helena-mamsellin kolmas kosija

 

Kas tässä myös pari vanhempaa löytöä. Keräilen vanhoja tyttökirjoja, ja useimmiten niissä on mitä ihanimpia kansia. Tämä Rauni Karhian “Musta Pekka” on yksi parhaista, kuva onkin Martta Wendelinin tuotantoa. Monet näistä vanhoista tyttökirjoista ovat myös hämmästyttävän laadukkaita: vain harva on ollut todella sisällyksetöntä ja yksitoikkoista tekstiä. 

"Musta Pekka"

 

Viimeisenä jonkinlainen harvinaisuus: J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori Tove Janssonin kuvittamana. Lohikäärmevuorihan on sama kirja kuin Hobitti eli sinne ja takaisin, mutta suomennos on eri. (Ja huonompi, jos saan sanoa. Esimerkiksi Bilbo Reppuli on tässä kirjassa Kalpa Kassinen, hobitit hoppeleita). Kuvitus on kuitenkin niin ihastuttavaa, että selailen sitä samalla, kun luen sitä toista ja tunnetumpaa suomennosta. 

Lohikäärmevuori

Kauniimpi maailma

Muutama vuosi sitten kävimme opiskeluporukalla katsomassa Kansallisteatterissa Pirkko Saision kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tunnottomuus. Tarkkaan en enää juonta muista, mutta näytelmä kertoi perheestä. Ihmisistä, jotka olivat onnettomia, kiroilivat, huusivat toisilleen ja pettivät toisiaan. Kyyneleet eivät olleet kaukana, olin koko esityksen ajan todella ahdistunut. Esityksen päätyttyä porukastamme kaikki olivat aivan haltioissaan: “voi, miten se oli upea”, “se oli aivan totta, juuri tuollaistahan elämä ja arki on”, “todella hyvin käsitelty ihmisten sisäisiä tunteita ja arjen kokemusta”. Olin äimistynyt. Miten kukaan voi pitää tuosta? Miten kukaan voi lähteä tuollaisesta näytöksestä hymyillen ja tyytyväisenä? Eikö kukaan muu huomannut tilanteessa mitään outoa? Onko kenenkään arki oikeasti tuollaista? (Tiedän kyllä että on, mutta onko se mikään syy olla innoissaan?)

En pidä nykytaiteesta kovinkaan paljon,vaikka toki siinäkin on viehättävät ja hauskat puolensa. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä nykytaiteen näyttelyissä saattaa nähdä. Tate Modernissa Lontoossa olin pakotettu kulkemaan huoneen läpi, jossa näytettiin videokuvaa teini-ikäistä tytärtään pahoinpitelevästä naisesta. Yleisö tuijotti lumoutuneena. Minä kiiruhdin pois. Moni sanoo, että siihen tottuu, kuten tottuu kauhuelokuviinkin ja raakoihin sotakuvauksiin. Onko väkivalta, henkinen tai fyysinen, sitten tottumisen arvoinen asia? Onko se jonkinlainen itseisarvo, joka kuuluu nykytaiteeseen ja -viihteeseen, eikä taide ole taidetta, jos siinä ei kuvata tämän päivän raadollisimpia puolia?

Minun mielestäni maailma on kaunis ja ihmeellinen paikka, ainakin minun oma maailmani on. Olen toki realisti, en kuvittele ympäröivää maailmaa auvoisaksi satumaaksi. Seuraan uutisia, luen lehtiä, en sulje silmiäni. Mutta miksi minun pitäisi tehdä omasta maailmastani ja mielikuvituksestani ruma ja arkinen? En halua käyttää aikaani taiteeseen tai viihteeseen, joka esittää maailman ja ihmisen toivottomana, vastenmielisenä ja vihamielisenä asiana. En halua katsella tv-ohjelmaa juopottelevista, pettävistä ja toisiaan loukkaavista ihmisistä, kun on niin paljon miellyttävämpiä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Täydelliset Naiset ja Sinkkuelämää-sarja esittävät maailman perin vastenmielisenä paikkana.

Maailma ON todella kiinnostava paikka. Minä katselen sitä avoimin silmin, ihmettelen, ihailen. Haluan tietää joka päivä hieman lisää. En koe arkeani yksitoikkoiseksi enkä toisia ihmisiä pahoiksi. Tieten tahtoen en siis halua lannistaa itseäni! Ehkäpä alussa kuvailemani opiskelutoverini olivat jo sen tehneet, jollain tasolla. Olimme kaikki hieman yli 20-vuotiaita, juuri yliopisto-opintomme aloittaneita. Olivatko hekin jo tottuneet tietynlaiseen arjen rumuuteen niin, etteivät osanneet enää suhtautua kriittisesti Saision Tunnottomuuden tapaiseen ihmiskuvaan?

“Kun mikään ei enää tunnu miltään”, kuvailtiin Helsingin Sanomissa Tunnottomuuden teemaa. Se on ehkä se tärkein asia, jota haluan loppuikäni välttää.

Löytöjä

Vaikka olenkin elänyt tämän kesän lähes varattomana, olen sentään aikamoisia löytöjä onnistunut tekemään. Samalla kun autoin vanhempiani kotiseudulla, seikkailin myös autiotaloissa ja kirppareilla. Myös Helsingissä on pari paikkaa, joissa käyn säännöllisesti juttelemassa myyjien ja muiden asiakkaiden kanssa ja samalla katsomassa jos löytyisi jotain kotiin tai lahjaksi. Kas tässä muutamia viime kuukausien hankintoja (hinnat taitavat olla yhteensä n. 10 e).

Suomen Kuvalehden (lokakuu 1939) viimeinen sivu

Löytö autiotalosta: nenäliinarasia

Finelin emalikulho 2 e, kirpputori Ropo, Kuopio

Albertinkadun ihanasta romukauppa-antikvariaatista löytyy vaikka mitä. Siellä käy myös mukavia mummoja.

Eteenpäin!

Olen aina ollut erikoisesti viehättynyt teiden valokuvaamisesta. Jonnekin, ei minnekään, mutkan kautta, taaksepäin, sisään, ulos… Tässä muutamia mieleisimpiä kuvia, jotka kaikki kuvaavat eri tavoin tietä. 

Suonenjoella, matkalla mummolaan

Venetsia

Wales, Hay-on-Wye

Neuvostoromantiikkaa Helsingissä

Chur, Sveitsi

Salaspilsin miehitysmuseo, Latvia

 Erityisesti ulkomailta löytyy todella mielenkiintoisia kuvauspaikkoja (mikä johtunee siitä, että ulkomailla kaikki todellakin on mielenkiintoista ja uutta). Myös Helsingistä löytyy yllättäviä ja jännittäviä paikkoja vaikka kuinka, kunhan vain lähtee tuttujen alueiden ulkopuolelle. Valokuvausmielessä olen pitänyt eniten Italiasta ja Sveitsistä.

Olen kuvannut paljon myös rautateitä, ovia, rappusia, polkuja… Kaikki tiet vievät ihan varmasti johonkin, umpikujaan ainakin.

Köyhyydestä

Tämän kesän teema on ehdottomasti ollut köyhyys. Olen kesätyötön, osittain vapaasta tahdosta. Olen juuri ja juuri saanut riivittyä rahat osuuteeni vuokrasta tekemällä kotimetsässä ja mummolassa metsänistutusta ja pinoamalla halkoja. Suurin osa kesästä on kuitenkin ollut vapaata. Käyttörahat olen saanut myymällä vanhoja tavaroitani ja vaatteitani.

Tulen vähällä toimeen. Arvioisin, että normaalisti talvisin ansaitsen sen verran, että vuokranmaksun jälkeen tilille jää 100-400 euroa kuussa. Vähän, ajattelevat monet. No, satanen, se on aika vähän.  200 euroa on jo ihan eri juttu. Sillä pärjään mainiosti. Syön hyvin (voin ostaa luomuakin ja satunnaisesti muuta kalliimpaa), pukeudun juuri kuten tahdon, asun Helsingin kantakaupungissa, voin käydä kahvilla ja oluella ystävien kanssa ja pystyn maksamaan puhelinlaskunkin. Näiden perustarpeiden (kyllä, keskustassa asuminen on minulle perustarve) lisäksi matkustan pari kertaa vuodessa, viimeksi kävimme Pariisissa ja Istanbulissa. 

On hämmentävää, että ihmiset pitävät esimerkiksi 1500 euron kuukausituloja vähäisinä. Omasta näkökulmastani se on huima summa, joka tekee kaikki toiveeni mahdollisiksi. Toki tämä summa on pieni silloin, jos on perhe, lapsia, auto, lemmikkejä, laina. Kyse on kuitenkin pitkälti valinnoista. Monet ikäiseni ja nuoremmat opiskelevat täyspäiväisesti, tekevät samalla töitä ja ilmeisesti tienaavatkin kohtuullisesti. Vapaa-aikana shoppaillaan ja istutaan ravintoloissa. Kaapit pursuavat tavaraa, päivät täytyy aikatauluttaa. Minä en oikein näe siinä mitään miellyttävää. Tunnen oloni rikkaammaksi kun minulla on vapaa-aikaa, aikaa jonka voin vaikka heittää hukkaan, jos siltä tuntuu. Tämän vuoksi en myöskään harrasta mitään, joka olisi aikataulutettu johonkin tiettyyn päivään ja aikaan. Toki olen kokenut myös hyvin kiireisiä aikoja, ei niitä opiskelija voi välttää. Välillä se onkin ihan mukavaa.

Kuinka sitten saan supistettua rahanmenon minimiin? Ehkä paras keksintöni on se, että jos ostan vaikkapa uuden kahvikupin (kirpparilta tietysti), vien toisen omasta kaapista pois, useimmiten sen, josta pidän vähiten. Astioiden määrä on siis vakio. Tämä takaa sen, että ostan ainoastaan tavaroita, jotka ovat mukavampia kuin ne, mitä minulla jo on. Tällä tavoin esimerkiksi juuri astiastot pysyvät tuoreina ja jännittävinä. Näin ei myöskään tule oloa, että minulla on ollut nuo samat asiat jo vaikka kuinka kauan ja ehkä pitäisi ostaa jotain uutta… Näin ei tule tehtyä epäonnistuneita heräteostoksia. Astioiden määrä meillä pidetään sellaisena, että kun kaikki on tiskikoneessa, on astiakaappi lähes tyhjä. Samoin toimin myös vaatekaapin suhteen, käyn sitä säännöllisesti läpi ja poistan vaatteet, joita en ole käyttänyt yli vuoteen. Osan vaatteista teen itse. Säästän ainoastaan sen, mikä on minulle todella tärkeää. En käy juurikaan elokuvissa (paitsi Orionissa). Ostan mieluummin kallista kuin halpaa. Tulen onnellisemmaksi euron kirjasta kuin kympin hameesta. En hanki uutuustuotteita. En osta turhia elintarvikkeita ja päivittäistavaroita, kuten limsaa, sipsejä, erikoistehojogurtteja ja talouspaperia. Leivon paljon. En omista kuin yhden hoitoainepullon kerrallaan. En osta alennusmyynneistä, ellen tarvitse juuri sitä tuotetta juuri sillä hetkellä. Olen käyttänyt samaa kännykkää kuusi vuotta (ja kerran jopa tiputtanut sen järveen).

Kirjahylly taitaa olla kotimme ainoa paikka, joka on pyhä ja koskematon köyhimpinäkin aikoina. Kirjoja meillä on jo tuhat, ja jokainen niistä tärkeä.

Tilanjakaja